Vanhuksilta leikkaamisen on loputtava

Viime aikoina olen saanut tutustunut vanhusten hoidon käytäntöön. Kiersin yhden päivän kotihoitajan työparina vanhusten kodeissa ja olin yhden päivän tutustumassa joensuulaiseen vanhusten palvelutaloon. Autoin aamupalan laitoissa, petasin sänkyjä, avustin pukeutumisessa, tein pientä siivousta, jututin vanhuksia, keitin kahvia, harjasin hiuksia.

Vanhukset saivat minut miettimään elämän kaarta. Miten vanhuus tuo monelle uuden lapsuuden. Monen vanhuksen elämään tulee samoja elementtejä kuin lapsuudessa. Apua tarvitsee syömiseen, pukemiseen ja peseytymiseen, liikkuminen on horjuvaa, vaippoja pitää taas käyttää ja ajatukset ovat vahvasti omassa maailmassa. Lapset mielikuvitusmaailmassaan, vanhukset omissa muistoissaan.

 

Muistisairaiden vanhusten määrä kasvaa koko ajan, heitä on jo lähes 200 000. Nämä vanhukset tarvitsevat apua arjesta selviämisestä. Vaikka jalat voivat olla edelleen vikkelät, niin ajatukset juoksevat jossain aivan toisessa todellisuudessa.

 

Lapsena ja vanhuksena tarvitsemme kaikkein eniten apua. Tarvitsemme lähelle ihmisiä, jotka auttavat, tukevat ja hoivaavat. Kahden työpäivän aikana pystyin itse näkemään, kuinka tärkeää työtä vanhusten hoitajat tekevät, ja miten paljon enemmän moni vanhus tarvitsisi ja toivoisi saavansa hoitajan aikaa. Monet hoitajat kokevat jo nyt työssään hurjaa kiirettä ja riittämättömyyden tunnetta. Työ on koko ajan vaativampaa ja vanhukset tarvitsevat enemmän hoivaa ja huolenpitoa.

 

Siksi on käsittämätöntä, että hallitus suunnittelee hoitajien määrän vähentämistä, kun se aikoo pienentää hoitajamitoitusta entisestään. Yhtä vanhusta kohden palveluasumisessa pitää jatkossa olla enää 0,4 hoitajaa. Hoitajilla on jatkossa entistä vähemmän aikaa auttaa vanhusta, olla läsnä. Miten vanhukset pärjäävät, jos hoitajilla on jatkossa yhä vähemmän aikaa kohdata ja auttaa?

 

Samanaikaisesti hallitus myös viestittää hoitajille, ettei heidän työnsä niin arvokasta ole. Kilpailukykysopimuksen leikkaukset kohdistuvat kaikkein rajuiten julkisen sektorin pienipalkkaisiin, eikä veroratkaisut paikkaa näitä leikkauksia.

 

Kiitosta hallitus ansaitsee siitä, että se on panostanut kotihoitoon ja omaishoitajiin. Tarvitsemme palveluita, jotka antavat siihen mahdollisuuden. Mutta kotiin jäämisen on oltava valinta, ei pakko.

 

Kotihoidon kanssa kiertäessä näin vanhuksia, jotka toisella käynnillä löysimme istumasta ihan siitä samasta paikasta kuin pari tuntia aikaisemmin. Tuijottamassa televisiota, liikkumatta. Ehkä palvelutalossa olisi ollut enemmän seuraa ja mahdollisuuksia viriketoimintaan.

 

Moni vanhus haluaa asua kotona niin pitkään kuin voi. Se on heille tärkeää. Mutta tulee piste, jonka jälkeen se ei ole enää inhimillistä. Ei vanhukselle, ei omaisille. Silloin jokaiselle vanhukselle on varmistettava hoitopaikka, jossa hän saa hyvää ja laadukasta hoitoa.

 

Vuosi sitten kätilöt puhuivat pääministerille arkijärkeä ja saivat hänet perääntymään kohtuuttomista leikkauksista. Nyt tarvitaan vanhusten parissa työskentelevien hoitajien puheenvuoro, pääministerille tulisi puhua järkeä ja saada hallitus luopumaan vanhuspalveluihin kohdistuvista heikennyksistä.

 

Krista Mikkonen, kansanedustaja ja Vihreän eduskuntaryhmän puheenjohtaja

 

Kirjoitus on julkaistu Vihreiden Naisten blogissa maailman Alzheimer-päivänä 21.9.2016