Soita ei voi suojella paloina
Olin viikko sitten puhumassa biologian opiskelijoiden uraillassa. Työhistoriani on varsin pätkittäinen, poukkoileva ja silppuinen. Oman urani olenkin rakentanut työelämän ulkopuolella politiikassa niin kunnallisella kuin valtakunnallisella tasolla. Pohdin myös oman biologin koulutukseni merkitystä politiikassa: onko biologisella tiedolla ollut käyttöä päätöksenteossa.
Vastaus on helppo: kyllä on. Päätöksenteon tulee pohjata arvojen lisäksi tietoon. Biologin koulutus on antanut hyvät perustiedot mm. ekologiasta. Tästä on ollut suuri apu pohdittaessa esimerkiksi, miten eri toiminnot voidaan sovittaa luonnon kantokykyyn. Luonnontiede kun ei ole politiikkaa, luonnonlait ja lainalaisuudet eivät ole demokraattisen päätöksentekoprosessin tuloksia.
Tänään pohdin päättäjiemme biologisen tiedon tasoa, kun ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) pysäytti yli kaksi vuotta valmistelussa olleen soidensuojeluohjelman aivan viime metreillä. Ministeri vetosi siihen, että soidensuojelu tulisi perustua vapaaehtoisuuteen metsiensuojelussa käytetyn METSO-ohjelman tapaan.
Ministerin toiminta on käsittämätöntä. Ympäristöministeriön tehtävänä on mm. hidastaa luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä. Se, että ympäristöministeri haluaa torpata luonnonsuojeluohjelman etenemisen, on ennenkuulumatonta. Erikoista on myös se, että ministeri haluaa lietsoa vastakkainasettelua maanomistajien ja ympäristöhallinnon välillä.
Soidensuojeluohjelman valmistelussa on nimenomaan pyritty avoimuuteen mm. tiedottamalla maanomistajia ennakkoon luontokartoituksista, on jaettu tietoa, ja valmistelu on tehty laajasti eri sidosryhmiä kuulleen. Vanhoista virheistä esim. Natura-valmistelun osalta on otettu opiksi ja vastakkainasettelusta päästy pois. On melkoinen epäluottamuslause ministeriltä oman ministeriönsä alaisia työntekijöitä kohtaan kirjata epäilyt kansalaisten epäluottamuksesta omaan tiedotteeseen.
Voidaan toki ajatella, että yllämainitut seikat kuvastavat niitä arvoja, mihin ministeri päätöksensä perustaa. Siltikin päätös on käsittämätön, sillä se ei perustu tietoon. Tämä kertoo karua kieltään ympäristöministerin biologian perustietojen puutteesta – ja haluttomuudesta käyttää ministeriön biologien asiantuntemusta.
Metsäekosysteemin ja suoekosysteemin suojelussa on vissi ero. Metsää voi suojella paloissa, jos muuta vaihtoehtoa ei ole. Täten metsien kohdalla vapaaehtoisella suojelulla voidaan päästä kohtuullisiin tuloksiin, vaikka pirstoutuneet elinympäristöt ovat uhka monien lajien tulevaisuudelle.
Soiden kohdalla on toisin. Suoekosysteemin ekologian määrittää olennaisesti alueen vesitalous. Jos alueen vesitalous muuttuu, kuten tapahtuu esimerkiksi soita ojitettaessa, muuttaa se alueen luontotyyppiä. Tämän vuoksi suon suojelu vaatii sen vesitalouden ylläpitoa muuttumattomana. Suota ei voi suojella paloina. Suon yhdessä kohdassa tehdyt vesitalouteen vaikuttavat toimenpiteet heijastuvat koko suoalueeseen.
Tämä on syy, miksi soidensuojelu ei voi perustua pelkästään vapaaehtoisuuteen. Yksi suojelusta kieltäytyvä maanomistaja voi tuhota koko suon luontoarvot, vaikka kaikki muut alueen maanomistajat haluaisivat vapaaehtoisesti suojella. Useat suoalueet ovat laajoja ja niillä on lukuisia maanomistajia. Näiden arvokkaiden alueiden suojelun varmistamiseksi on välttämätöntä, että myös pakkolunastusta voidaan käyttää, jos maanomistajan kanssa ei muutoin päästä yhteisymmärrykseen.
Luonnonsuojelualueiden perustaminen pelkän vapaaehtoisuuden pohjalta johtaa siihen, että on suojeltava sitä, mitä tarjotaan. Tarjottavat alueet eivät välttämättä ole niitä, joiden suojelu olisi luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi kaikkein tärkeimpiä alueita.
On kuitenkin hyvä muistaa, että kaiken luonnonsuojelun lähtökohtana on löytää suojelusta yhteisymmärrys maanomistajan kanssa ja pakkorauhoitus on aina viimesijainen keino. Maanomistajalle maksetaan aina käypä korvaus maiden suojelusta.