Metsäluonnolla ei mene hyvin

Suomen kaikista metsäluontotyypeistä kolme neljästä on uhanalaisia.
Uhanalaisista lajeistamme joka kolmas elää ensisijaisesti metsässä.
Suurin yksittäinen syy suomalaisen luonnon lajien häviämiseen on vanhojen metsien ja kookkaiden puiden väheneminen, metsätalous yleensä ja lahopuiden väheneminen sekä metsien puulajisuhteiden muutokset.

Ylläoleva perustuu laajoihin aineistoihin, pitkäaikaisiin seurantoihin ja niistä tehtyjen tutkimusten tuloksiin. Ne eivät ole kaikille mieluisaa kuultavaa ja siksi niitä usein yritetään kiistää. Tosiasiat tulee kuitenkin tunnustaa ja miettiä, mitä asialle eli suomalaisen metsäluonnon hädälle tulisi tehdä.

Tämänhetkistä metsäkeskustelua seuratessani mieleeni palaa usein opiskeluaikani 1990-luvulla Joensuun yliopiston biologian laitoksella. Myös silloin keskusteltiin kiihkeästi metsäluonnon monimuotoisuudesta. Vanhojen metsien väheneminen oli johtanut monien metsälajien uhanalaistumiseen. Esimerkiksi vanhoista lahonneista lehtipuista riippuvainen valkoselkätikka oli vaarassa kadota.

Myös tuolloin keskustelussa koetettiin kieltää tosiasioita. Legendaariseksi on jäänyt silloisen Metsäntutkimuslaitoksen johtajan toteamus, että valkoselkätikalla on siivet. Tämän perusteella hän katsoi, ettei metsänhoitotapoja tulisi muuttaa tai metsiä suojella lahopuista riippuvaisen linnun – eikä ilmeisesti muidenkaan lajien – turvaamiseksi.

1990-luvun metsäkeskustelu johti muutoksiin metsänkäsittelysuosituksissa ja myöhemmin lainsäädännössäkin. Metsien luonnonhoitotoimet tulivat osaksi metsänhoitoa. Vanhojen metsien suojeluohjelman myötä metsiensuojelu edistyi. Ilman näitä edistysaskelia olisi tilanne tänä päivänä vielä merkittävästi huonompi.

Tänään tarvitaan yhtälailla määrätietoisia toimia metsäluonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi. Metsänkäsittelytapoja tulee edelleen muuttaa paremmin eri metsälajien tarpeet huomioiviksi. Avainasemassa on lahopuun määrän lisääminen. Tarvitaan riittävän suuri määrä erilajisia ja eri-ikäisiä lahopuita metsien monimuotoisuuden ylläpitämisessä, etenkin kookkaiden lahopuiden tarve on huutava.

Viimeiset jäljellä olevat luonnontilaiset tai niiden kaltaiset vanhat metsät tulee suojella. On käsittämätöntä, että tällaisissa lajistoltaan äärimmäisten arvokkaissa kohteissa tehdään hakkuita valtion eli meidän kaikkien suomalaisten yhteisissä metsissä. Valtion jos kenen tulisi näyttää esimerkkiä metsien monimuotoisuuden vaalimisessa.

Monimuotoisuuden rinnalle keskusteluun on noussut metsän merkitys hiilensitojana ja hiilivarastona. Toisaalta ilmaston lämpeneminen muuttaa metsälajistoa. Iloiset uutiset joidenkin uhanalaisten metsälajien kantojen vahvistumisesta ovat ilmastonmuutoksen ansiota – esimerkiksi eteläiset jalopuulajeilla elävät perhoset ovat lisääntyneet. Nämä myönteiset muutokset eivät kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että samanaikaisesti viimeisen vuosikymmenen aikana meille tyypillisten havumetsien lajeista yhä useampi on uhanalaistunut.

Välillä metsien monimuotoisuudesta käytävä keskustelu turhauttaa. Ihmetyttää, kuinka taas keskustellaan samasta asiasta, sehän käytiin jo kolmekymmentä vuotta sitten. Siitä olen iloinen, että nyt keskusteluun luonnon monimuotoisuudesta osallistuu koko yhteiskunta. Se ei ole vain biologien ja metsänhoitajien, tai metsäteollisuuden ja luonnonsuojelijoiden, asia. On ymmärretty, että meidän koko hyvinvointimme on riippuvainen luonnosta ja monimuotoisuus on hyvinvoivan luonnon edellytys.

Teksti on julkaistu Maaseudun Tulevaisuuden vieraskolumnina 8.12.2021.